Sisustusvinkki Mikko Rasilan tapaan: kuituvaloilla varustettu muovinen bonsaipuu, vajaalla kympillä Punavuoren Raudan poistohyllyltä. Hankinta ei suinkaan ollut heräteostos: Mikko on ihaillut tätä sisustussuunnittelun taidonnäytettyä ensimmäisen kerran Jennin kanssa jo kymmenen vuotta sitten, poistohyllyyn päätyneet puut lienevät yhä tuosta yhdestä ja samasta erästä. Huomatkaa puun takana piileskelevä kaino geisha.







Ysibaarissa kainostellut geisha löysi tiensä myöhemmin myös merihakalaiseen karaokeräkälään, jossa vietämme aivan liikaa aikaa. Bonsaipuu oli jätetty kotiin, mutta tilalla oli hämmentävän paljon taiteltua talouspaperia muistuttava lootuskukka.





Geishan ilta päättyi meidän sohvallemme, josta löysin seuraavana päivänä hänen lähdettyään hylätyn vetoketjuilla höystetyn farkkuliivin. Eikö niin, että löytäjä saa pitää? KYLLÄ!!!

Lootuskukan geisha saa pitää itse.

Toivottuja lähikuvia yhdestä viime kuukausien lempikorustani, syksyllä saamastani Youth vs Futuren SOAKED-kokoelman höyhenriipuksesta - olkaat hyvät! Hopeamaaliin kastettuja höyheniä on riipuksessa kaksi, kaksinkertainen on tummaksi patinoituneen hopean värinen ketjukin. Höyhenet ovat taipuisat eivätkä ole katkeilleet käytössä, kuten jotkut ovat pelänneet. Ohuimmat suortuvat ovat tosin hieman kärsineet kärjistään, käytössä sitä ei huomaa.







Kokoelman kuvat kiehtovat entistä enemmän nyt kun kevät häämöttää horisontissa. Riipus on palvellut hyvin talvisten villavaatteideni kera, mutta sulkakorut huutavat seuraansa ohuempia kerroksia, läpikuultavia materiaaleja, epäsymmetrisiä leikkauksia ja kaikkia muita asioita, joista on ollut viimeisinä paksuissa villapaidoissa vietettyinä kuukausina turha haaveilla.

Päivän kysymys kuuluu hankkisinko kokoelman korvakorut hopeisina vai mustina? Valkoisetkin kolahtavat, mutta platinaiset kutrini taitavat kaivata lähelleen enemmän kontrastia kuin ne tarjoavat.

Kirjoittaja on samanlaisina päivästä toiseen toistuviin asuihinsa vedoten vältellyt kameraa niin monta kuukautta, että sen kohtaaminen alkaa jo pelottaa.



Kameran edessä seisominen näyttää helpommalta kuin se on. Muut tyylistään kirjoittavat tietävät mitä tarkoitan. Harvoina - onnekkaina - päivinä yksi kuva riittää, toisina tarvitaan sata ja silti jokaisessa on jotain pielessä. Tarkoitus on ikuistaa vaatteet, mutta myös pieni vilaus minuuden ydintä: kun tyyli on suora heijastus päänsisäisestä maailmasta, väärästä kulmasta otettu kuva vääristää myös viestin. Kuva voi valehdella enemmän kuin tuhat sanaa, mutta joskus tietysti kyse on vain siitä, että kamera tallentaa todellisuuden eikä todellisuus miellytä.



Tuttu juttu ja vanha virsi: kameraan katsominen on entistäkin vaikeampaa kun fiilis matelee matalapaineella, silmänaluset ovat mustemmat kuin yö eikä aamuisin erota peilissä itseään kylpyhuoneen kaakeliseinästä. Kevät tulee, ilme kirkastuu ja päivänvalo muuttuu lempeämmäksi - mutta voisiko sitä odotellessa julkaista kuvia pelkistä vaatteista henkareissaan?



Vastoin suomalaisessa blogimaailmassa vallitsevia käsityksiä, muodista voi kirjoittaa kuluttamatta muotia eikä tyyliblogissa tarvitse olla päivittäin kuvia kirjoittajansa tyylistä. Jotain silti menetetään, jos kamera jää puoleksi vuodeksi kaappiin. Komennan siis itseni takaisin ohjaksiin, kohtaan kameran silmästä silmään ja nostan leuan pystyyn. Tuijotan takaisin säälimättömään, mustaan linssiin ja hymyilen vaikka irvistäen, tummine silmänalusineni ja vinoine hampaineni, enkä pyydä mitään anteeksi.



Kamera on ystävä. Kun sitä hokee itselleen tarpeeksi kauan siitä tulee totta. Kun on nähnyt riittävän monta kuvaa itsestään niistäkin oppii taas pitämään eikä omaa olemusta vierasta. Minä se vain olen. Eikä sen tarvitse olla mikään tai kukaan muu.

Harjoitukset jatkuvat.

Olen oppinut viime vuosina erottamaan halun ja tarpeen toisistaan. Tiedän etten tarvitse lisää kenkiä, mutta rakastan niitä niin paljon että sallin niitä itselleni yli omien tarpeiden. Lähes kaikessa muussa olen onneksi selkeyden kaipuussani onnistunut pysymään todellisen tarpeen rajoissa: kotona on kaikkea juuri sen verran mitä tarvitaan eikä enempää. Olen niin sietämättömän nirso, etten osaa useimmiten edes haluta sellaista, mitä en tarvitse.

Paitsi nyt. Olen keittiönatsi ja saan suurta tyydytystä kaapissa seisovista valkoisten astioiden sotilaallisista pinoista. Emme tarvitse uusia astioita enkä ole vilkaissutkaan kauppojen astiavalikoimiin päin sen jälkeen kun Arabian valkoinen 24h-sarja löysi yli viisi vuotta sitten tiensä elämääni. Törmäsin kuitenkin Finnish Design Shopin uutuuksien joukossa Marimekon Hyvässä seurassa -astiasarjan mustavalkoisiin Siirtolapuutarha-mukeihin ja -kulhoihin. Räsymattojen inspiroima kuosi on Maija Louekarin kynästä, yksinkertaiset astiat on suunnitellut Sami Ruotsalainen - ja minä ra-ka-stan! Kuvio on samaan aikaan sekä nostalginen että moderni eivätkä sanat riitä kertomaan kuinka paljon astioiden tanskalaiselta kalskahtava muotoilu hivelee esteettistä hermoani. En osaa selittää, mutta tämä on hurjaa, hillitöntä rakkautta.



Olen tuijottanut mustakuvioisia astioita Finnish Design Shopin sivuilla, silittänyt niitä Stockmannilla, huokaillut Marimekon mainosten äärellä ja nähnyt niistä jopa unta. Valitettavasti mikään määrä rakkautta ei muuta tosiasiaa, ettemme tarvitse niitä - eikä kaapissa olisi edes tilaa, vaikka pääsisin yli tarpeettoman tavaran kammostani.

Olen oppinut viime vuosina muutakin kuin tarpeen ja halun eron: rakastaa voi hankkimatta omakseen. Kauniita kenkiä - ja astioita - voi ihailla kaukaa ja jättää kauppaan. Olen alkanut epäillä samaa kuin Anna-Kaari: että onnen salaisuus on siinä, että lakkaa haluamasta jatkuvasti uutta. Juuri nyt tuntuu kuitenkin tuskalliselta ajatella, etten koskaan saisi pitää tuota kuppia kämmenissäni täynnä höyryävää kahvia, tai lusikoida aamupuuroa tuosta kulhosta - puhuttamakaan sarjan lautasista, jotka suorastaan kerjäävät tulla katetuksi iltapalan kera pöytään!

Hyvät lukijat, mikä avuksi toivottomaan rakkauteen?

Kuvat Finnish Design Shop

Siinä missä meille täydelliseen sunnuntaipäivään tarvitaan kolmen tunnin aamupala, loputtomasti kahvia ja leffa, mäyräkoiralle riittää sohva ja peitto.