Olin eilen käymässä ystävälläni, jolla on alle puolen vuoden ikäinen poika. Ystäväni kertoi, että häneen ennen synnytystä iskenyt "käsityöhormoni" (hän kutoi pipoja ja nuttuja kaiket yöt) on nyt muuntautunut leipomishormoniksi (mitkä herkut hän olikaan taikonut pöytään!).
Kotimatkalla kysyin mieheltäni olisiko hän iloinen, jos minuun iskisi leipomishormoni. Tai jouluhormoni. Jos alkaisin yhtäkkiä vastoin tapojani pyöräytellä tuosta noin vain pullia ja kakkuja. Tai hankkisin kotiin tonttuja, enkeleitä ja kynttilän valaiseman seimen. Mies nauroi.
Mutta ajatus jäi muhimaan. Ehkä joulukoristelujen suhteen ongelmani on siinä, etten muutenkaan pidä "sisustamisesta", ylimääräisistä asioista, joilla ei ole virkaa. Mitä vähemmän tavaraa, sen parempi. Ainoat koriste-esineiksi laskettavat asiat kotonani - kirjojen ja parin taulun lisäksi - ovat vaatteeni (kaikkia niistä ei rehellisyyden nimissä voi laskea funktionaalisiksi käyttötavaroiksi). Säilytän kaikkia vaatteitani esillä: valtavalla pyörörekillä, kenkiä hyllyillä kuin palkintopokaaleja - tai joskus kaikkia kasassa tuolilla.
Jos jouluhormoni iskee, voisin kanavoida sen koristeluun ja nostella esille punaisia, kultaisia, hopeisia ja kiiltäviä asioita. Lehdessä kerrottiin, että ihmiset ovat tänä vuonna rynnänneet haalimaan uusia koristeita. Tältä näyttäisivät unelmieni joulukoristeet (leikin ensimmäistä kertaa Polyvoressa):
Voisin kasata ne vaikka kuuseksi, tai ripotella ikkunalaudoille ja seinille. YSL:n kultainen koru kävisi ovikranssista ja Annin kulkusliivin voisin pukea päälle ja hiippailla se kilisten ympäri asuntoa levittelemässä joulumieltä.