Stella kirjoitti jokin aika sitten sulkahimostaan. Nytpä avaudun minä.

Vuosi oli 2001 ja asuin Islannissa. Olimme liftaamassa saarta ympäri silloisen poikaystäväni kanssa. Olimme hypänneet Víkin kylästä yrmeän maanviljelijän kyytiin. Istuimme pakettiauton takaosassa lannoitesäkkien vieressä, kun mies pysäytti auton ja viittoi meitä ulos. Yhtäkkiä seisoimme kaksin keskellä kuumaisemaa. Kun ensimmäinen kirkaisu kuului päimme yläpuolelta, tajusimme olevamme keskellä tiirojen pesintäaluetta. Juoksimme pitkin tietä ja yritimme pitää reppujamme päidemme suojana. Nokat kopsahtelivat niitä vasten. Itkin ja rukoilin ääneen, että auto - kummasta tahansa suunnasta - tulisi pian. Ei tullut. Ehkä puoli tuntia juostuamme tiirat rauhoittuivat ja kääntyivät pois.

Olen tuosta päivästä lähtien pelännyt lintuja - ja kerännyt sulkia päälleni.

Ei tarvitse olla edes keittiöpsykologi tajutaakseen, mikä on homman nimi.

Siksi minua lohdutti, kun The Killersin Brandon Flowers kertoi joskus Q-lehdessä, ettei tiedä, pystyisikö astua kymmentuhatpäisen yleisön eteen ilman sulkiaan. Sulat päällään hän tuntee itsensä vahvaksi ja voittamattomaksi. Logiikassa on samaa kuin afrikkalaisen masai-heimon ammoisessa tavassa pukeutua sulkiin lähtiessään taisteluun. Ja eikö sioux-intiaanitkin kantaneet kotkan sulkaa merkkinä rohkeudesta?

Kuvassa Ann Demeulemeesterin (näkyy vain osittain) ja Haider Ackermannin sulkaliivit. Korut Ann Demeulemeester ja A.F.Vandevorst. Rekiltäni löytyy myös vaatteita, joissa on sulkaprintti. Ja pari muutakin sulkakorua... Ja kyllä, olen varmistanut sekä Annin että Haiderin edustajilta, ettei yksikään lintu ole kärsinyt sulkieni takia. Kosto ei ole kaunis asia. Sulat ovat.