Innokkaat ruuanlaittajat tuntevat lemon linguine -tyyppiset pastaruuat omassa keittiössään, mutta kokemattomammat eivät välttämättä tiedä, että muutamalla raaka-aineella saa todella nopeasti tehtyä hyvän pastan työpäivän jälkeen. Tässä prosessissa tarvitaan juuri sitruunaa. Käytän maun takia aina kuin mahdollista luomusitruunaa, vaikka skeptikot huomattavatkin, että lukuisissa sokkotutkimuksissa on todettu, että tutkittavat eivät erota luomun ja tavallisen makueroa. En käy tätä kiistämään, mutta olen itse todennut, että luomusitruunalla tulee paremman makuisia sitruunapiirakoita ja -pastoja.

Eli jotain siinä on...

Ostan varastoon erilaisia pastoja, jotta saan vaihtelua pastan malliin ja makuun. Tällä kertaa löysin Stockmannilta Foglie di carciofo -artisokanlehtipastaa, jossa on käytetty durumvehnän lisäksi latrva-artisokkaa, unikonsiementä, pinaattia ja mausteena kurkumaa. Viehätyin siihen, että pasta on pienen lehden muotoista.

Pastaruuan tekoon kului 10 minuuttia.

Sitruunainen pikapasta

3-4 rkl hyvää oliviöljyä kunnon kourallinen tuoreita yrttejä, esim. minttua ja salviaa 2 valkosipulinkynttä murskattuna 3-4 rkl sitruunamehua halutessasi 1 rkl raastettua sitruunankuorta (en laittanut) 400 g pastaa 4 rkl raastettua tai vuollettua parmesanjuustoa hyvää sormisuolaa vastarouhittua mustapippuria

Yhdistä oliiviöljy, yrtit ja valkosipuli pannulle ja keittele "hellästi" noin 3 minuuttia. Halutessasi voisit lisätä sitruunakastikkeeseen myös yhden hienonnetun, tuoreen chilin.Lisää sekaan puristettu sitruunanmehu (ja kuori). Siirrä sivuun. Samalla keitä pasta (suolatussa vedessä) ohjeen mukaan, kunnes al dente eli vielä hampaisiin tuntuvaa. Siivilöi pasta ja säästä vähän keitinvettä. Laita keittämäsi pasta kulhoon, sekoita joukkoon sitruunakastike ja sekoita hyvin. Ripottele päälle parmesanjuusto ja hiukan sormisuolaa ja sekoita uudestaan. Lisää hiukan keitinvettä kosteuden säilyttämiseksi. Kuvan annoksessa sekaan lisättiin myös lämminsavulohipalasia. Lisää halutessasi ruokaan sormisuolaa, tuoreita yrttejä ja vastarouhittua mustapippuria lautasella.

Ps. Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että sekoitan joskus sitruunakastikkeeseen myös sulatettua voita. Ehkä noin 25 grammaa, jopa välillä enemmän. Silloin tarkistan vain sitruunaisuuden astetta maistelemalla. Tämän ruuan teossa maisteleminen on erityisen tarkkaa, koska muutamia kertoja sitruunaisuuden aste on ollut meillä tapissa, kun joku muu on päästetty kauhan varteen...

Ei ikinä, sanoo suurin osa ystävistä jääkaappimagneeteista. Tyylitöntä, rauhatonta.

Eivät vain tajua jääkaappimagneettien kotoisuutta ja hienoutta. Sitä paitsi ratkaisuja tyylittömyyteen (?) voi löytää näin: jääkaappimagneetit jääkaapin sivuun.

Mitä tahansa jääkaappimagneetteja ei tietenkään jääkaappiin kuulu iskeä, vaan niillä kiinnitetään joko parhaat sarjakuvat tai sitten muistot matkoilta sekä sukulaisten lasten kuvat, lasten lukujärjestykset, bussiaikataulut, pari käyntikorttia ja...

Pelkkiä jääkaappimagneetteja kuuluu myöskin olla 5-10.

Luulen, että ihmiset jakautuvat tässä(kin) asiassa vahvasti kahteen koulukuntaan.

Kaupassa lähti mukaan pakkaus Kodialin keltaisia luomuporkkanoita. Harmi, että oli pakattu muoviin, mutta muuten mainioita vänkkyröitä.

Amerikan-sisko lähetti pikakahvia Suomeen. Pikakahvia vanhempani ovat juoneet aina - toisin kuin minä. Amerikan-sisko halusi esitellä Starbucksin uudet pikakahvipakkaukset ja sanoi, että on lähes yhtä hyvää kuin Starbucksin tavallinenkin kahvi. Ken matkustaa, voi kokeilla. Itselläni ei ole Starbucks-matkakohteita edessä.

Oi mistä saisi mallassiirappia bageleiden tekoa varten? Tämä mallassiirappipurkki on tuotu ulkomailta mutta ostaisin mielelläni kotimaista tavaraa. Tietääkö kukaan?

Onneksi sen sijaan törmäsin herkulliseen kaakaohunajaan (no, tuontitavaraa tällä kertaa sekin), ihan hyvinvarustetussa K-kaupassa. Sitä on mennyt flunssassa teen sekaan joka päivä. Seuraavaksi etsin kotimaista.

Ja lopulta terveisiä Turusta, Turun kulttuurikaupunki 2011 -projektin infopisteestä Kulmasta: tällaista ihanaa Lauenstainin cappuccino-suklaata (vai oliko se cafe latte) tarttui mukaan, ja inkivääri-limettelevy odottaa kaapissa. Näissä ihanaa on se, että rouheet ja muut mausteet kuten vaikka sormisuola on kiinnitetty suklaan pintaan, ei sisään.

En ole ollenkaan väkrääjätyyppiä. Tai niin luulin. Kun sain maistaa tutuista Domino-kekseistämme tehtyjä palleroita, päätin muuttua näppäräksi. Näitä on pakko saada jatkossakin. En ollut jostain syystä aikaisemmin törmännyt tähän reseptiin.

Palleroissa Domino-keksit yhdistetään Philadelphia-juustoon - ja kuorrutetaan. Toimii kuin häkä espresson kera tai sitten ihan yöaikaan jääkaapista haettuna "pikkuherkuttelunälkään".

Dominokeksipallerot

2 pötkylää Domino-keksejä 200 g Philadelphia-juustoa 200 g sulatettua valkosuklaata 1 rkl öljyä nonparelleja kaakaojauhetta

Aja Domino-keksit tehosekottimessa rouheeksi. Lisää sekaan Philadelphia-juusto ja pyöräytä vielä sen verran, että juusto sekoittuu kekseihin. Nosta taikina tunniksi jääkaappiin kylmenemään. Sulata valkosuklaa vesihauteessa ja lisää sekaan öljy, jotta suklaan koostumus tulee juoksevammaksi (öljyä voi hiukan lisätä matkan varrella). Ota taikina jääkaapista ja ala pyörittää siitä pieniä palleroita. Jaa pallerot kahteen osaan (toiset pyöritellään valkosuklaassa, toiset kaakaojauheessa). Nappaa pallerosta kiinni kahdella hammastikulla kiinni ja pyöritä valkosuklaassa. Aseta pallero sitten minikarkkivuokiin tai leivinpaperille. Ripottele heti nonparelleja päälle. Pyöritä puolet palleroista kaakaojauheessa. Laita valmiit pallerot vielä jääkaappiin ainakin 15 minuutiksi kylmentymään ja maista. Nämä säilynevät jääkaapissa viikonkin verran.

Ps. Näitä on mukava popsia "huomaamattaan", kun lukee postista juuri tullutta Elizabeth Gilbertin (Eat, Pray, Love -kirjan kirjoittajan) vasta ilmestynyttä Committed-kirjaa (A Skeptic Makes Peace With Marriage).

Vaikka hehkutinkin laakeita samppanjalaseja, juon kaikkein mieluiten samppanjan näistä Timo Sarpanevan suunnittelemista Arkipelago-laseista (1978). Pidän niitä yhtenä kauneimmista samppanjalaseista, joita olen kädessäni pitänyt. Saimme ne edesmenneiltä appivanhemmiltani, siksi niissä on myös tunnearvoa.

Nämä ovat myös Iittalan tuotantoa, mutta niitä ei valmisteta enää. Tämä lasi on lähes ainoa tavara elämässäni, jota haluaisin kerätä. En vain löydä näitä mistään.

Toinen kaunis, perinteisen muotoinen samppanjalasi löytyy ruotsalaiselta Kosta Bodalta. Chatêau-sarjan on suunnitellut Bertil Vallien.

Kuva: Kosta Boda

Yksi lempikahviloistani Helsingissä on Ruoholahden kauppakeskuksessa. Aina kun on pakko lähteä Verkkokauppa.comiin, piristyn, kun muistan että saan samalla reissulla juoda hyvän espresson ja syödä italialaistyyppistä jäätelöä täällä. Koska liikun niin harvoin autolla, olen vain voinut kuolata take-out-jäätelöpakkauksia, joita voi ostaa mukaan (litra 7 e).

Toissapäivänä saavuin Ciaocaffeen autolla ja menin tiskille ihailemaan. Jäätelömaut on asetettu suorakaiteen muotoisiin vuokiin kuin Italiassa (ei tasaisesti vaan "pyörteisinä vuorenhuippuina", katso nettisivujen introkuvista), ja myyjä ottaa jäätelöä lastalla, ei kauhalla. Valitsin take-out-pakkaukseni kolmeksi mauksi päärynäisen sorbetin, perinteisen suklaajäätelön ja keksijäätelön. Lieneekö optinen harha, mutta tuntui, että pakkauksessa on enemmän kuin litra.

Minä pidän tästä jäätelöstä enemmän kuin esimerkiksi Ben&Jerrystä, joka on liian makeaa makuuni. Ciaocaffen jäätelössä ei ole keinotekoisia makuaineita eikä säilöntäaineita. Marjajäätelöissä käytetään kotimaisia marjoja. Jäätelö on todella tiivistä - siinä onkin ilmaa puolet vähemmän kuin tehdasjäätelöissä.

Tämän perjantain resepti ei varmaankaan leviä täällä. Mutta se ymmärretään täällä. Pidän molemmista sivustoista. Pidän myös Helvi-mummini perunarieskasta, jota hän teki aina, kun menimme vierailulle Heinolaan. Kuten kerran kirjoitin, valurautapannu painoi enemmän kuin mummi.

Olen yrittänyt tehdä tätä perunarieskaa serkkuni kanssa samanlaiseksi kuin mummi teki, mutta emme koskaan saa sitä maistumaan samalta. Mummi puuttuu. Hyvää, suomalaista ruokaa tämä silti on. Ainesosia on vähän, kuten sotien jälkeisen ajan ruuissa oli.

Pidän perunarieskassa eniten sen rapeasta kuoresta. Suosittelisin nautittavaksi tätä rapean salaatin kera. Itse syön sitä myös kuin leipää - siis rieskaa.

Helvi-mummin perunarieska

10 perunaa tai pussillinen luomu-pakasteperunamuusi"hilettä" 1 dl kermaviiliä loraus kermaa (noin 1 rkl) 5 rkl kaurahiutaleita suolaa

Keitä perunat ja tee siitä perunamuusia soseuttamalla vedellä, maidolla tai kermalla. Itse tein viimeksi Oolannin luomu-pakasteperunamuusilla ("perunahileistä" siis tehdään kattilassa muusi), ja lopputulos oli erittäin hyvä. Sekoita perunamuusin sekaan kermaviili ja kerma sekä kaurahiutaleet. Sekoita. Seos on hyvin perunamuusimaista, mutta älä anna sen häiritä. Levitä seos voideltuun valurautapannuun.

Paista rieskaa valurautapannussa 250-260-asteisessa uunissa, kunnes pinta on ruskistunut, kuten kuvassa. Tähän menee muistaakseni noin 20 - 30 minuuttia.

Anna rieskan jäähtyä huoneenlämmössä kunnon tovi, mielellään ainakin tunti, jotta perunamuusimainen koostumus ehtii jäähtyä kiinteämmäksi.

Pastanjauhajilla oli ruokamokapostauksessa (kiitos siitä) mainittu mielenkiintoinen termi luontainen ruuanlaittaja. Toiset ovat sellaisia, toiset eivät.

Aloin miettiä itseäni ja lähipiiriäni. Mistä tunnistaa luontaisen ruuanlaittajan? Listalleni pääsi seuraavanlaisia ominaisuuksia:

*tekee harvemmin keittokirjasta ruokaa kuin ei-luontainen mutta muuten hyvä ruuanlaittaja *osaa ulkoa perusreseptit: itsetehdyt majoneesit, perusleipätaikinan, lettutaikinan jne. *ei kokeile niin paljon maan ja taivaan väliltä kuin ei-luontaiset mutta muuten hyvät ruuanlaittajat *on otteissaan erityisen itsevarma, kuitenkin keskittynyt ja hiukan antisosiaalinen (kun laittaa ruokaa) *on aidon innoissaan joka kerta ruuanlaitosta (ei valita eikä huokaile) *on erityisen tarkka raaka-aineiden valinnasta, tunnustelee tomaatteja tarkkaan ennen kuin valitsee parhaat *maistelee koko ajan kokatessaan ja kehuu ruuan makua, jos se on hyvää *ei sekoita ruokaa paistinpannulla epävarmoin käsin edestakaisin turhaan vaan vain tarpeeseen *on suhteellisen nopea käänteissään *ärtyy, jos ihmiset eivät tule pöytään silloin kun ruoka on kuumana tarjolla *ei snobbaile ruualla tai raaka-aineilla vaan yksinkertaisesti vain osaa valmistusprosessin

Mitä muuta keksitte?

Itse en taida kuulua luontaisiin ruuanlaittajiin. En enää mokaa niin paljon keittiössä kuin ennen, mutta olen myöskin usein oppipojan henkisessä tilassa luontaisten ruuanlaittajien seurassa. Ja se on ihan ok.

Pahin mokani? Avautukaamme. Tapahtui noin 15 vuotta sitten, kun ystäviä oli tulossa syömään ja päätin tarjota suolasienipiirasta. Kukaan ei sanonut, että suolasienet pitää huuhdella. Onneksi otin piiraan uunista ulos ennen vieraiden tuloa ja jostain syystä maistoin jotain piiraasta ulos tulevaa sientä. Apua! Maistui siltä kuin suolaa olisi kaadettu saavista. Nostin piirakan juustokannen ylös, kaavin suolasienet pois, lisäsin tonnikalapurkista tonnikalaa tilalle ja laskin "kannen" takaisin. Laitoin piirakan vielä hetkeksi uuniin, ja "tonnikalapiirakka" maistui vieraille oikein hyvin. Ylimääräistä suolaa ei tarvittu.

Taannoisella New Yorkin matkalla kämpän edelliset asukkaat olivat jättäneet kuivakaappiin Twiningsin omenakaneliteetä, jota en ole nähnyt meikäläisillä hyllyillä. Makuyhdistelmä oli erinomainen, vaikka kyseessä ei olekaan mikään luomutee.

Ilollani ei ollut rajoja, kun piipahdin Fredrikinkadun Punnitse & Säästä -kauppassa, jossa hyllyllä nökötti yhtäkkiä Heath&Heatherin Apple & Cinnamon -teepaketti. Se oli vielä paljon parempaa kuin Twiningsin versio.

Tämä tee on kofeiinitonta ja gluteenitonta. Se kuuluu H&H:n teesarjassa ryhmään Virkistävät teet. Teen sanotaan olevan 100 % natural, mikä ei kuitenkaan tarkoita luomua. Sarjassa on myös luomuteetä.

Koululle tarvittiin jälleen kerran buffettitarjoilua - ja lupauduin tekemään niitä mitä yläasteikäiset rakastavat: sämpylöitä, joissa on sisällä nakkeja tai soijanakkeja. Olen löytänyt reseptin vuosia sitten Barbie-keittokirjasta (!), minkä jälkeen lapset tuntevat minut nakkisämpyläkokkina.

Tällä kertaa laitoin linjaorganisaation pystyyn ja annoin teineille omat tehtävät. Yksi kaulitsi, yksi levitti ketsupin ja niin edelleen... Tämä nopeutti sämpylöiden valmistumista huomattavasti. Luonnollisesti iPod taustoitti keittiötyöskentelyämme.

Nakki- tai soijanakkisämpylät (kolminkertainen annos) 3 pussia kuivahiivaa 9 dl kädenlämpöistä vettä 3 rkl ruokaöljyä 3 tl suolaa 24 dl jauhoja (laitan noin 18 dl vehnäjauhoja ja loput ruisjauhoja tms.) 2 "megapakkausta" nakkeja (yhdessä noin 16 nakkia) ketsuppia voiteluun kananmunaa

Liota kuivahiiva kädenlämpöiseen veteen. Lisää öljy ja suola. Lisää jauhot vähän kerrallaan samalla vaivaten, kunnes taikina ei enää tartu käsiin. Alusta taikinaa loppuvaiheessa jauhotetulla alustalla. Peitä taikina puhtaalla pyyhkeellä ja anna nousta tunti. Leikkaa nakit pieniksi palasiksi. Nosta nousseesta taikinasta sormin "puolen desilitran" kokoisia palleroita ja kauli pyöreiksi letuiksi jauhotetulla alustalla. Levitä "letun" keskelle ketsuppia, asettele sen päälle 3-4 nakkilohkoa riippuen siitä, kuinka pieneksi olet pilkkonut nakit. Kerää "lettu" nakkien päälle kiinni ja purista kulmat yhteen. Voit kostuttaa sormia hiukan. Käännä nyytti leivinpaperilla vuoraton uunipellin päälle niin, että sulkemiskohta on alla. Voitele nyytit munalla ja paista uunissa 225 asteessa noin 15 minuuttia.

Tällä kertaa saimme hiukan yli kolmekymmentä nakkisämpylää kolminkertaisesta annoksesta.

Eli kuvien kera näin:

Sämpylöistä voi tehdä myös pyöreitä, mutta luova tiimi teki niistä tällä kertaa suorakulmaisia.