Sanotaan, että tiukassa paikassa ihmisen moraali mitataan. Tiukka paikka on jokaisella eri kohdassa. Jollekin se on kolmen päivän linja-automatka Keski-Euroopasta kotiin tuhkan tukittua lentoreitit.

Kaksi ystävääni päätyi tällaiseen bussiin. Toinen oli näyttävästi raskaana ja saanut juuri ennen paluumatkaa lääkäriltä kävely-, istuma- ja kantokiellon ennenaikaisten supistusten vuoksi, toinen poti selkäkipuja. Kun yösija odotti retkeilymajan jyrkkien portaiden takana, naiskaksikko nöyrtyi pyytämään matkatovereiltaan apua painavien kantamustensa kanssa.

Ainoa, joka vaivautui vastaamaan, oli keski-ikäinen miesmumisija: ”On tässä näitä omiakin kasseja.”

Ei ole tätimäisempää kuin epäkohteliaisuudesta mariseminen. Siitä on vain lyhyt matka tilanteeseen, jossa alkaa käyttää sanaa nykynuori. Siksi hillitsen nyt raivoni ja mietin sen sijaan huonon käytöksen syitä.

Jokainen tietää oikein toimimisen edut. Yhteisöissä parhaiten menestyvät ne, jotka osaavat noudattaa sääntöjä ja saavat ystävällisyydellään muut puolelleen. Kaikilla on kokemusta siitä, kuinka hyvän olon oikein toiminen tuo. Vanhuksen saattaminen tien yli voi lisätä omaa onnellisuutta loppupäiväksi.

Ehkä epäkohteliaisuuden taustalla on vain pelkoja?

Kaupunkibusseissa olen arvannut huonolta näyttävän käytöksen johtuvan arkuudesta. Nuori mies ei tarjoa istumapaikkaansa lapselle tai vanhukselle, koska ei kehtaa. Mieluummin hän välttää koko kontaktin kääntämällä katseen ulos ikkunasta. Suomalainen ei halua silmätikuksi edes silloin, kun pääsisi paistattelemaan myönteisessä valossa.

Hissiin ensimmäisenä rynnivä pelkää myöhästyvänsä palaverista. Tiuskiva tarjoilija purkaa kiireen tuomaa ahdistusta ja pelkoa siitä, ettei pysty hoitamaan työtään.

Ymmärrykseni ei ole loputon. Seurasin epäuskoisena äitiä, joka siivosi lastenrattaita tiputellen karkkikääreitä ja tyhjiä mehutetroja jalkakäytävälle, enkä keksinyt hänen käytökselleen yhtään hyvää syytä.

Onneksi sellaista kohtaa harvoin.

Kotiin palaavat ystävänikin pääsivät laukkuineen huoneeseensa. Apuun tuli kolmekymppinen mies, joka ilmoitti huolehtivansa naisten laukuista koko loppumatkan.

Arvaan, että hänelle jäi reissusta kaikkein paras mieli.

Kun muotitiimimme haluaa tyyliasiaan taviksen mielipiteen, se tulee kysymään minulta. Tästä voi päätellä, etten ole varsinainen muotiguru.

Noviisiudestani huolimatta olen aina toivonut, että joku pyytäisi minua listaamaan tyyliperiaatteeni. Koska näyttää siltä, että saan odottaa ikuisesti, jaan tyylivinkkini pyytämättä.

Tämä Olivian numero keskittyy täydellisen garderobin kokoamiseen, joten ajoitus on perusteltu. Vastuu siirtyy nyt lukijalle.

Periaate 1: Hyödynnä tyylitaitureita

Pukeutuminen on useimpien tyylikkäiden rakas harrastus. He nauttivat tyyliaiheisista keskusteluista ja jakavat auliisti asiantuntemustaan. He tietävät, millä merkillä on istuvimmat farkut tai mistä löytää kauneimman silkkipaidan, vaikka eivät itse käyttäisi kumpiakaan.

Periaate 2: Ammenna elämäntyylistäsi

Lempiruokiani ovat ruisleipä ja kaurapuuro. Pidän merinäköalasta, lämpimistä kallioista ja tasaisesta valosta. Kotonani ei ole turhia tavaroita. Tietysti minulle mieluisin pukeutumistyylikin on askeettinen.

Pukeudun pokkana samaan mustaan mekkoon monta päivää peräkkäin. Rakkain vaatteeni on harmaa V-aukkoinen kašmirneule, jota olen käyttänyt kolme talvea vähintään kaksi kertaa viikossa. Muunnan asua vaihtelemalla huivia. Niitäkin minulla on vain kaksi.

Periaate 3: Mikään ei ole pakollista

Vaikka catwalkeilla näkyisi mitä, en suostu kätkemään vyötäröäni. En omista yhtään iltalaukkua, vaan lainaan sellaisen tarpeen vaatiessa. Ohitan monet muotivillitykset kokeilematta.

Periaate 4: Osta punaiset korkokengät

Punaiset korkokengät ovat paras ostokseni. Ei siksi, että olen käyttänyt niitä niin paljon, vaan siksi, että ne ovat minusta vielä vuosienkin jälkeen ihanat. Tavoitteeni on ostaa vain asioita, joita voin käyttää ikuisesti.

Periaate 5: Unohda tyyli

Minulla on vaatekaapissani erillinen osasto lomaa varten. Siellä odottavat kesää turkoosi intianpuuvillainen tunika (ostettu Paraisten Seppälästä 12 vuotta sitten), vaaleanpunainen rimpsumekko ja farkkuminihame.

Muotitiimimme ei ymmärrä lomapuvustoni logiikkaa. Jos tyyli ilmentää persoonallisuuttani, miten se voi kerran vuodessa vaihtua?

En edes yritä selittää. Tyyligurut eivät voi käsittää, ettei muoti ole meille taviksille elämää suurempi asia.

PS. Mitkä ovat sinun tyyliperiaatteitasi?

Mitä tekisit jos saisit tietää, että sinulla on puoli vuotta elinaikaa? Tätä kysymystä puin taannoin treffeillä. Vastasin, että matkustaisin Buenos Airesiin, jossa nuuskisin kokaiinia ja tekisin nonstoppina kaikkea kreisiä kuten harrastaisin suojaamatonta S/M-seksiä ryhmässä.

Deitilleni tuli kiire kotiin. Vitsini menevät usein huonosti perille.

Oman elämänsä rajallisuutta ja viimeisiä päiviä ajattelee vakavasti vain harvoin, vaikka on selvää, ettei aikaa ole kenelläkään loputtomasti. Tappava jäälohkare saattaa tipahtaa päähäni jo tänään. Todennäköisintä kuitenkin on, että kuolen hiipumalla vanhuuteen niin kuin useimmat. Silloin voi valita, miten ja millaisella asenteella viimeiset vuotensa elää.

Ystävä kertoi tuttavastaan, 92-vuotiaasta naisesta, joka oli julistanut elävänsä ”boheemisti, kuin viimeistä päivää”. Siinä iässä jokainen päivä on potentiaalisesti viimeinen, mikä pakottaa joka aamu harkitsemaan, miten aikansa käyttää.

Naiselle kyky liikkua itsenäisesti oli elämän suuri ilo. Hän lähti tapaamisesta kotiin bussilla, vaikka joutui odottamaan sitä pakkasessa puoli tuntia. Ja mikä häntä harmitti eniten? Se, ettei hän pystynyt imuroimaan:

”Haluaisin välillä sikailla, mutta en oikein voi, koska en pysty enää itse siivoamaan.”

Hänelläkin on todennäköisesti ollut elämässään aikoja, jolloin imurointi ei ole ollut nautinto.

Jos nyt saisin tietää, että minulla on puoli vuotta elinaikaa, en muuttaisi juuri mitään. Korkeintaan istuisin vielä vähän enemmän kotisohvalla, nyhertäisin vielä vähän enemmän ristipistotöitä ja söisin vielä vähän enemmän macarone-leivoksia.

Treffeillä kävisin vain sellaisten miesten kanssa, jotka nauravat huonoille vitseilleni.

Kieltäydyn heti ja selittelemättä, kun ystäväni keräävät talkooväkeä muuttoavuksi. Se on yksi parhaista puolistani ystävänä ja korvaa lukuisia huonoja puoliani, joita on esimerkiksi se, etten juuri koskaan muista merkkipäiviä tai osta lahjoja.

Muuttoapulaisuudesta kieltäytyminen kertoo, että osaan vetää rajani. Sitä jokainen oikea ystävä arvostaa.

Vielä kymmenen vuotta sitten olin syyllistymiseen ja marttyyriasenteeseen taipuva tuuliviiri, joka ei itsekään tiennyt, ketä yritti miellyttää. Olin tavallaan aina tilanteessa, jossa lauantai-illalle oli kaksi menoa: bileet, joihin halusin mennä, ja velvollisuusvierailu, jonne en halunnut. Symbolisesti ja usein konkreettisestikin.

Valitsin miten tahansa, tunsin aina tekeväni vääryyttä joko itselleni tai jollekin toiselle. Menin muuttoavuksi, vaikka inhoan tavaroiden raahaamista ja käytän itse muuttopalvelua. Sinnittelin kissanristiäisissä, koska en kehdannut kieltäytyä niistä. Jos joku tuli reilusti myöhässä tapaamiseen, pinnistelin hymyillen ”ei se mitään”.
Nykyisin osallistun vain juhliin, joihin oikeasti haluan. Sanon ”nyt ei sovi”, jos en jostain syystä halua yövieraita. Osoitan avoimesti närkästykseni, jos joku kohtelee minua huonosti.

Ennen en uskaltanut vetää rajoja, koska pelkäsin, että ystäväni suuttuvat ja hylkäävät minut. Kun aloin ilmaista selvästi mitä halusin ja mitä en, tajusin, että suuttumisen sietäminen on osa prosessia. Ystävilläni on oikeus loukkaantua, enkä voi kuin luottaa siihen, että jos olen heille oikeasti tärkeä, kyllä he leppyvät.

Toivon osaavani lukea myös ystävieni rajoja. Ne voivat liittyä aivan toisiin asioihin kuin omani. Läheinen ystäväni esimerkiksi tekee innokkaasti yhteisiä suunnitelmia, jotka usein kariutuvat viime metreillä. En sallisi tätä kaikille, mutta hyväksyn sen häneltä, koska hän tarvitsee tämän vapauden. Kun ystävykset ovat vetäneet rajat itselleen oikeisiin kohtiin, suhde on tasa-arvoinen.

Hyvätkin rajat joustavat. Olen itsekkäistä syistä auttanut muutossa kahta ystävääni, joiden heikko organisointikyky laukaisee minussa pätemisen tarpeen. Teen poikkeuksen myös siskoni kohdalla, mutta päinvastaisesta syystä: tiedän hänen hätätilanteessa muuttavan minun kotini vaikka yksinään.

Mistä tunnistaa arvonsa parisuhdemarkkinoilla? Mistä tietää, että nyt kannattaa ottaa eikä jättää? Mistä voi päätellä, onko tyypissä tarpeeksi materiaalia, josta saisi niin sanotusti pienellä koulutuksella tarpeeksi hyvän kumppanin itselleen?

Ystäväni empi. Oli kuin hän olisi etsinyt pitkään täydellisesti istuvia ja upeita piikkareita, mutta löytänyt kivat ja Suomen säissä järkevät kiilakorkoiset. Varmaan suutari voisi tehdä jotain pienelle puristukselle. Ja parempi kai vähän tylsissä kengissä kuin paljain jaloin, vai?

Jos olet jo tavannyt Suuren Rakkautesi, ole onnellinen. Nauti niin kuin nauttisit täydellisistä Chloén saappaista, jotka patinoituvat päivä päivältä kauniimmiksi. Mutta älä neuvo sinkkuystäviäsi odottamaan, kunnes he löytävät oman täydellisen parinsa.

Kaikki eivät nimittäin löydä sitä koskaan. Tai ainakaan ajoissa.

Enimmäkseen rakkaudessa on kyse muusta kuin tuurista, mutta vähän myös siitä. Siksi jossain pisteessä on syytä lakata etsimästä täydellistä ja valita järkevästi. Tämän totesin myös epäröivälle ystävälleni.

Väitin, että kuka tahansa voisi olla onnellinen kenen kanssa tahansa: suhteessa ei ole kyse yhteensopivista persoonallisuuksista vaan siitä, onko pari päättänyt elää yhdessä ja ratkaista eteen tulevat ongelmat.

Ystäväni pyöritteli silmiään niin, että melkein kuulin rahinan. Uskalsin silti siteerata hänelle tutkimusta, jonka mukaan järjestetyt avioliitot ovat keskimäärin onnellisempia kuin romanttisista lähtökohdista syntyneet. Lisäksi tiesin suhteita, jotka olivat alkaneet kompromisseina, mutta joissa oli paljon rakkautta.

Puolison kouluttamiseen neuvoin suhtautumaan varovasti. Edes suutari ei voi venyttää sandaaleista saappaita. Muistutin ystävääni myös yhteisen ystävävämme järvenpääläisestä viisaudesta, jonka mukaan kakasta ei saa kermakakkua: ”Siitä voi saada vaahtoa, mutta se on kakkavaahtoa sitten.”

Tärkeintä kaikissa valinnoissa on tunnistaa laatu: Onko tarjolla aitoa nahkaa? Onko malli klassinen? Tukeeko lesti jalkaa?

Sitten nostin läppärin syliini, vedin jalkaani vaaleanpunaiset lammastohvelini ja tunsin itseni vähän aikaa Carrie Bradshaw’ksi.