Kieltäydyn heti ja selittelemättä, kun ystäväni keräävät talkooväkeä muuttoavuksi. Se on yksi parhaista puolistani ystävänä ja korvaa lukuisia huonoja puoliani, joita on esimerkiksi se, etten juuri koskaan muista merkkipäiviä tai osta lahjoja.

Muuttoapulaisuudesta kieltäytyminen kertoo, että osaan vetää rajani. Sitä jokainen oikea ystävä arvostaa.

Vielä kymmenen vuotta sitten olin syyllistymiseen ja marttyyriasenteeseen taipuva tuuliviiri, joka ei itsekään tiennyt, ketä yritti miellyttää. Olin tavallaan aina tilanteessa, jossa lauantai-illalle oli kaksi menoa: bileet, joihin halusin mennä, ja velvollisuusvierailu, jonne en halunnut. Symbolisesti ja usein konkreettisestikin.

Valitsin miten tahansa, tunsin aina tekeväni vääryyttä joko itselleni tai jollekin toiselle. Menin muuttoavuksi, vaikka inhoan tavaroiden raahaamista ja käytän itse muuttopalvelua. Sinnittelin kissanristiäisissä, koska en kehdannut kieltäytyä niistä. Jos joku tuli reilusti myöhässä tapaamiseen, pinnistelin hymyillen ”ei se mitään”.
Nykyisin osallistun vain juhliin, joihin oikeasti haluan. Sanon ”nyt ei sovi”, jos en jostain syystä halua yövieraita. Osoitan avoimesti närkästykseni, jos joku kohtelee minua huonosti.

Ennen en uskaltanut vetää rajoja, koska pelkäsin, että ystäväni suuttuvat ja hylkäävät minut. Kun aloin ilmaista selvästi mitä halusin ja mitä en, tajusin, että suuttumisen sietäminen on osa prosessia. Ystävilläni on oikeus loukkaantua, enkä voi kuin luottaa siihen, että jos olen heille oikeasti tärkeä, kyllä he leppyvät.

Toivon osaavani lukea myös ystävieni rajoja. Ne voivat liittyä aivan toisiin asioihin kuin omani. Läheinen ystäväni esimerkiksi tekee innokkaasti yhteisiä suunnitelmia, jotka usein kariutuvat viime metreillä. En sallisi tätä kaikille, mutta hyväksyn sen häneltä, koska hän tarvitsee tämän vapauden. Kun ystävykset ovat vetäneet rajat itselleen oikeisiin kohtiin, suhde on tasa-arvoinen.

Hyvätkin rajat joustavat. Olen itsekkäistä syistä auttanut muutossa kahta ystävääni, joiden heikko organisointikyky laukaisee minussa pätemisen tarpeen. Teen poikkeuksen myös siskoni kohdalla, mutta päinvastaisesta syystä: tiedän hänen hätätilanteessa muuttavan minun kotini vaikka yksinään.

Mistä tunnistaa arvonsa parisuhdemarkkinoilla? Mistä tietää, että nyt kannattaa ottaa eikä jättää? Mistä voi päätellä, onko tyypissä tarpeeksi materiaalia, josta saisi niin sanotusti pienellä koulutuksella tarpeeksi hyvän kumppanin itselleen?

Ystäväni empi. Oli kuin hän olisi etsinyt pitkään täydellisesti istuvia ja upeita piikkareita, mutta löytänyt kivat ja Suomen säissä järkevät kiilakorkoiset. Varmaan suutari voisi tehdä jotain pienelle puristukselle. Ja parempi kai vähän tylsissä kengissä kuin paljain jaloin, vai?

Jos olet jo tavannyt Suuren Rakkautesi, ole onnellinen. Nauti niin kuin nauttisit täydellisistä Chloén saappaista, jotka patinoituvat päivä päivältä kauniimmiksi. Mutta älä neuvo sinkkuystäviäsi odottamaan, kunnes he löytävät oman täydellisen parinsa.

Kaikki eivät nimittäin löydä sitä koskaan. Tai ainakaan ajoissa.

Enimmäkseen rakkaudessa on kyse muusta kuin tuurista, mutta vähän myös siitä. Siksi jossain pisteessä on syytä lakata etsimästä täydellistä ja valita järkevästi. Tämän totesin myös epäröivälle ystävälleni.

Väitin, että kuka tahansa voisi olla onnellinen kenen kanssa tahansa: suhteessa ei ole kyse yhteensopivista persoonallisuuksista vaan siitä, onko pari päättänyt elää yhdessä ja ratkaista eteen tulevat ongelmat.

Ystäväni pyöritteli silmiään niin, että melkein kuulin rahinan. Uskalsin silti siteerata hänelle tutkimusta, jonka mukaan järjestetyt avioliitot ovat keskimäärin onnellisempia kuin romanttisista lähtökohdista syntyneet. Lisäksi tiesin suhteita, jotka olivat alkaneet kompromisseina, mutta joissa oli paljon rakkautta.

Puolison kouluttamiseen neuvoin suhtautumaan varovasti. Edes suutari ei voi venyttää sandaaleista saappaita. Muistutin ystävääni myös yhteisen ystävävämme järvenpääläisestä viisaudesta, jonka mukaan kakasta ei saa kermakakkua: ”Siitä voi saada vaahtoa, mutta se on kakkavaahtoa sitten.”

Tärkeintä kaikissa valinnoissa on tunnistaa laatu: Onko tarjolla aitoa nahkaa? Onko malli klassinen? Tukeeko lesti jalkaa?

Sitten nostin läppärin syliini, vedin jalkaani vaaleanpunaiset lammastohvelini ja tunsin itseni vähän aikaa Carrie Bradshaw’ksi.

Olen viime aikoina ajatellut paljon miestä. Lähinnä sitä, millaista on hänen elämänsä hurmaavan naisen kanssa.

Tunnen kolmekymppisiä naisia, jotka ovat suunnilleen kaikkea, mitä mies voi toivoa: karismaattisia, sosiaalisesti taitavia, traumansa käsitelleitä, hauskoja ja rakastamaan kykeneviä.

Tällainen nainen ei vastaa mökötyksellä, kun mies suunnittelee sukellusmatkaa kavereiden kanssa. Hän ei vaadi prinsessakohtelua, kerjää kehuja ulkonäöstään tai valita, ettei hänellä ole mitään päälle pantavaa.

Tällainen nainen osaa tarvittaessa mitä vain. Hän saa taulut seinälle, pitää autolla ajamisesta, hallitsee yksinkertaiset sähkötyöt (”isä neuvoi puhelimessa”) ja nauttii mökkisaunan lämmittämisestä.

Viimeksi mainittuja hän ei kuitenkaan tee, ellei sitten joskus harvoin miehen tietämättä. Naiset kertovat, että he haluavat näiden ”miehisten” töiden avulla antaa kumppanilleen tilaisuuksia osoittaa miehisyyttään.

”Miehillä on niin vähän tilaisuuksia päteä”, selitti eräs, jonka mies lämmittää aina saunan, vaikka nainen itsekin rakastaisi istua tulta ruokkimassa.

”Olisin kyllä osannut käynnistää auton kaapelilla, mutta en sitten viitsinyt, kun ajattelin, että se vie Samilta (nimi ehdottomasti muutettu) itsetunnon”, kertoi toinen.

Kuviossa minua mietityttää, mitä miehisyys ja naisellisuus on. Jos miehisyyttä voi ilmentää auton korjaamisella tai sähkötöiden tekemisellä, ilmeneekö naisellisuus parhaiten tiskatessa tai virkatessa?

Joistakin todisteista huolimatta en usko, että mies on pöllömpi kuin nainen. Ennemmin tai myöhemmin mies tajuaa pitelevänsä porakonetta vain, koska nainen haluaa antaa hänelle tilaisuuden osoittaa miehisyyttään.

Pelkään, ettei se tee hyvää hänen miehisyydelleen.

Se oli ihana teinikesä. Uimme ystäväni kanssa tuntikausia helteen lämmittämässä merivedessä, pelasimme ristiseiskaa kallionkolossa ja juttelimme bändeistä. Iltaisin tähyilimme vastarannalle. Joskus kaksi siellä lomailevaa suloista poikaa souteli tervehtimään meitä.

Muuta ei sitten tapahtunutkaan, paitsi haaveissamme.

Koulu alkoi ja kesäpojat jäivät muistoiksi päiväkirjan sivuille. Sieltä ne löysi äitini, jota ilmeisesti loukkasi, etten ollut kertonut hänelle loman tapahtumista. Äiti luki päiväkirjaani ääneen ja minä häpesin.

Muistin episodin, kun aloin pohtia, missä kohdin aito minäni on saanut kolahduksia. Usein kuulee hoettavan, ettei ihmissuhteissa voi onnistua kuin aitona itsenään. Se olisi tietysti helpompaa, jos tietäisi, mitä aitona itsenä oleminen oikein on.

Jotkut luulevat sen tarkoittavan vapaata tunteiden ilmaisua: Sitä, että jos ottaa päähän, kiukunpuuskan voi antaa tuntua koko konttorissa. Sitä että parisuhteessa voi vaatia prinsessakohtelua, koska siltä tuntuu.
Mutta ei aikuisen kuulu levittää kielteisiä tunteitaan.

Aitona minänä oleminen on sitä, että uskaltaa tuntea kaikkia tunteitaan. Olla heikko ja luottaa siihen, että ihmiset silti rakastavat eivätkä hylkää. Aito minä voi alkaa vetäytyä jo lapsena, jos lapsi oppii, etteivät kaikki hänen tunteensa ja tarpeensa ole sallittuja.

Se ei ehkä ollut äitini tarkoitus, mutta kun hän luki päiväkirjaani, minusta alkoi tuntua, ettei minulla ole oikeutta yksityisyyteen eikä pojista haaveilemiseen. Tietysti se vaikutti siihen, miten sen jälkeen käyttäydyin. Unelmat eivät enää päätyneet päiväkirjan sivuille, hyvä jos ajatuksiinkaan.

Jokaisella on omat päiväkirjaepisodinsa. Aito minä löytyy, kun kaivaa muististaan tapahtumia, joissa näitä kohtuuttomilta tuntuvia rajoituksia on asetettu. Vain löytyneet loukkaukset voi käsitellä, antaa anteeksi ja lopulta unohtaa.

Minä olen antanut äidilleni anteeksi aikoja sitten. Muuten en ehkä pitäisi päiväkirjaa lehden sivuilla.

Vaatehuoneeni valaisin meni rikki. Olisi tarvittu sähkömies, jolle en saanut soitettua. Käytin pimeää vaatehuonetta kopeloimalla tai taskulampun avulla neljän vuoden ajan, kunnes valaisin korjattiin muun remontin yhteydessä.

Tämä on vain yksi esimerkki vitkastelusta, joka leimaa jossain määrin koko elämääni. Esimerkiksi tälle pääkirjoitukselle olin varannut pari tuntia jo alkuviikosta. Sen sijaan päädyin päivittämään Olivian Facebook-sivuja ja kirjoittamaan työtodistuksia, joiden tekemistä olin lykännyt kuukausia. Lisäksi rakensin kymmenen minuutin pituista esitystä kaksi tuntia, vaikka riittävän hyvä olisi syntynyt puolessa tunnissa.

Esitystä kuitenkin kiiteltiin kovasti. Jos joskus saan aikaan jotain taidokasta, se on syntynyt vain sivutuotteena, kun olen vältellyt jonkin pakollisen tekemistä.

Välttelyn lomassa päädyin myös lukemaan uutta Elämä järjestykseen -kirjaa. Se teki minusta ylpeän vitkuttelijan. En enää ajattele, miten voisin vitkutella vähemmän, vaan miten voisin vitkutella oikein.

Olen jo oikeilla jäljillä. Vain aloitteleva vitkuttelija siivoaa, aakkostaa kirjoja tai tekee muuta turhaa vältellessään välttämätöntä. Kaltaiseni kokenut tekijä vitkuttelee vain houkuttelevien tehtävien parissa.

Pääkirjoitusta vältellessäni tein toki kaikenlaista näennäisesti järjetöntä, kuten seurasin nettikamerasta, kuinka myrsky tyrskyi Hangon Itäsataman laitureille. Mutta ei se ollut turhaa. Myrskyn seuraaminen oli sijaistoiminto, joka laittoi ajatukseni liikkeelle ja antoi etäisyyttä varsinaiseen tehtävään. Yleensä työ on vitkuttelun jälkeen myös pakko tehdä puolet suunniteltua nopeammin.

Vaikka vitkuttelen päivittäin, aika monet ympärilläni olevat ihmiset luultavasti ajattelevat minun saavan paljon aikaan. (Niitä, jotka eivät ajattele, muistutan, että vitkuttelun aikana on keksitty esimerkiksi
Linux.) Enkä minäkään kaikessa vitkuttele. Laskut maksan ennen eräpäivää, lakanat silitän kosteina ja pomoni sähköpostiin vastaan heti.

Vaatehuoneeni on taas ollut puoli vuotta pimeänä. En tiedä, onko valaisin jälleen rikki vai riittäisikö lampun vaihto. En ole saanut aikaiseksi kokeilla.