Tulkoon nyt tämäkin pimeä ennakkoluulo päivänvaloon: en pidä ranskalaisista, useimmiten en edes ranskalaisista kirjoista. Niissä on liikaa koristeellisia lauseita, liikaa muotoa sisällön kustannuksella ja liikaa filosofointia.
Pitkä juoksu oli poikkeus, samoin
Isi, mihin mennään?
Joel Haahtelan Katoamispiste ei ole.
Joel Haahtela: Katoamispiste. Otava, 2010. 160 sivua.
Nyt joku voi tietysti saivarrella siitä, että Haahtela on suomalainen ja kirjoittaa suomeksi. Minä sanon että pah! silkkaa pintaa! Haahtela on ehdottomasti ranskalainen kirjailija.
Vai mitä sanotte tästä: Mieslääkäri törmää kadulla ranskalaiseen Magda Roux'hun, joka etsii kadonnutta puolisoaan Suomesta. Apuna hänellä on
Raija Siekkisen romaanin ranskannos. Mies päättää auttaa naista. Sitten nainen katoaa, mutta mies jatkaa tämän puolison ja Raija Siekkisen etsimistä matkakodeista ja nuhruisista hotelleista eri puolilta Suomea. Loppunäytös tapahtuu Nizzassa.
Nizzaa edeltää epämääräinen haahuilu, pitkien lauseiden virta, puolipisteiden liikakäyttö ja vihjailu siitä, mitä ehkä on tapahtunut. Otavan infotilaisuudessa Haahtela
sanoi yrittäneensä etsiä kohtaa, jossa
Raija Siekkinen tavallaan katosi itseltäänkin. Hän arveli sen myös löytäneensä. Minä en siinä onnistunut.
Luulen, että Haahtelan kirja putoaa täysillä lukijaan, joka arvostaa sitä, ettei hänelle sanota suoraan. Minä en ole sellainen, vaikka toivoisin olevani.
Mutta jopa minä pystyn arvostamaan Haahtelan lauseita, sellaisia kuin tämä: "Tasapainoilin jalkakäytävän reunalla kuin olisin keinunut kahden maailman välillä; niin kuin kaikki suunnat olisivat olleet mahdollisia, mutta minä vain en osaisi päättää haluaisinko kohti jotain vai jostain pois."
Suositus: Hänelle, jonka mielestä ranskalainen palvelu on persoonallista.