Ohi on (melkein) viimeinen työpäivä ennen hartaasti odottamaani kesälomaa. Aion blogata lomalla harvakseltaan ja lukea ilman minkäänlaisia paineita uutuuksien kahlaamisesta. Yöpöydällä odottaa varsin epäesteettinen pino aivottomia remestelykirjoja ja hyllyssä monta vanhaa suosikkia. Suunnittelen sitä paitsi matkaa kirjastoon: Bo Carpelania nyt ainakin pitäisi löytää.

Heinäkuun klassikon teen viikonloppuna, jos sataa. Jos paistaa, saatte odottaa sitä pidempään. Valitan.

Yksi on kuitenkin varmaa: Taiteiden yönä 27. elokuuta istun Akateemisen kirjakaupan ikkunassa Helsingin Pohjoisesplanadilla. Saan vieraakseni neljä itse valitsemaani kirjailijaa, joiden kanssa jutustelen aina tasatunnein kello 18:sta eteenpäin. Kerron vierailijoiden nimet heti kun viimeinenkin varmistuu. Toivottavasti moni teistä tulee paikalle moikkamaan!

Nyt siivoan pöydän ja lähden ulos helteeseen. Hyvää elokuuta!

Ystäväpiirissäni on paljon ihmisiä, joille lapsen saaminen on ollut vaikeaa tai mahdotonta. Tunnen lapsettomuuden surun heidän kauttaan. Niinpä nieleskelin kyyneleitä, kun luin Maailma mustavalkoinen -kirjaa.

PNG: Maailma mustavalkoinen. Sarjakuvia lapsettomuuden surusta. 2010. 112 sivua.

Maailma mustavalkoinen on sarjakuvakirja, tavallaan. Tavallaan siksi, että sen kuvat eivät ole erityisen sarjallisia ja se on suunnilleen niin kaukana Aku Ankasta tai edes Guy Delislestä kuin vain voi. Siinä on sivun kokoisia piirroksia pingviineistä, vähän tekstiä ja paljon tunnetta. Sen aihe on suru.

Kirja perustuu nimimerkillä PNG esiintyvän 35-vuotiaan naisen blogiin, jonka hän aloitti viime vuoden keväällä. PNG synnytti esikoisensa kuolleena, kävi läpi kaksi keskenmenoa ja rankat lapsettomuushoidot. Nyt hän on koonnut blogista ja siihen tulleista kommenteista omakustannekirjan, joka on kaunis ja koskettava. Että niin vähällä voi ilmaista niin paljon!

PNG:n tarinan voi lukea 18. elokuuta ilmestyvästä seuraavasta Oliviasta. PNG on myös luvannut kertoa Kirjasiepon lukijoille, mitkä kirjat ottaisi mukaan autiolle saarelle.

Suositus: Hänelle, joka tietää miltä tuntuu nähdä mustaa, kun kuulee ystävän raskaudesta.

Olipa taas vaikea valinta. Lapsuuden vaikuttavinta kirjaa tavoitteleva kilpailu keräsi määräaikaan mennessä 177 vastausta, joista valtaosa oli mielenkiintoisia ja muutamat aivan mahtavia.

Niiden lukeminen oli hauskaa, koska mieleen tuli paljon muistoja omasta lapsuudesta: omalle tärkeiden kirjojen listalleni kuuluvat ainakin Anne Frankin päiväkirja, Pikku naisia jatko-osineen, Salainen puutarha, Tiina-kirjat ja Anna runotyttö -sarja.

Mestaritontun seikkailut olin kokonaan unohtanut, mutta onneksi useampi vastaaja muistutti siitä! Minun ja siskoni yhteinen kappale on jo kirjojen taivaassa, koska se luettiin kirjaimellisesti riekaleiksi.

Jos muuten etsit lahjakirjaa lapselle, vastauksista löydät paljon klassikkovinkkejä.



Peter Franzénin esikoisteos Tumman veden päällä lähtee näille vastaajille.

Elina:
"Pidän vaikuttavina kirjoina näitä tavallisia klassikoja ja ne ovatkin minulle vieläkin hyvin rakkaita ja tärkeitä. Mutta kun mietitään lapsuuteen liittyvää lukukokemusta minulle tulee väistämättä mieleen Johanna Nilssonin Älä usko, älä toivo, älä rakasta. Kirja kertoo koulukiusatusta tytöstä Hannasta hyvin ihon alle menevällä tavalla.
Aiheen voi mieltää kliseiseksi, mutta minusta Nilsson kirjoittaa siitä niin seikkaperäisesti ja hyvin.
Itse olin aikoinani kiusattu ja kirjojen parissa viettämäni aika oli sitä lohtua.
“Hänellä on tarina, ja kun ihmisellä on onni elää tarinassa, mielikuvitusmaailmassa, tämän maailman tuskat katoavat. Sillä niin kauan kuin tarina jatkuu, todellisuutta ei ole.” Austerin sanoin.
Hassulla tavalla tämä kirja houkutteli minut silloin aikoinaan itsensä pariin, vaikka tiesin, että tästä ei mielikuvitusmaailmaksi olisi. Koen jotenkin, että luin kirjan hetkenä kun ymmärsin, että kirjojen kautta voi käsitellä myös hyvin hyvin vaikeita ja henkilökohtaisia asioita.
Suosittelen lämpimästi kirjaa kaikille ja toivoisin, että lapset löytäisivät sen pariin – niin kiusaajat kuin kiusatutkin – sillä teksti on ravisteleva ja pysäyttää."


Mia:
"Erittäin, erittäin mielenkiintoinen kysymys johon on hankalaa nimetä vain yhtä ehdotonta kirjaa vastaukseksi. Kuitenkin, Stephen Kingin sanoin, löytyy aina jokin kirja joka on ollut SE ensimmäinen opus joka on nostattanut lukijansa lentoon. Näyttänyt, mitä kaikkea kirjallisuus voi tarjota. Ja kun nyt nimenomaan puhutaan lapsuusajan kirjoista ja siihen elämäntilanteeseen kuin nenä päähän osuneesta teoksesta, on pakko mainita Louisa M. Alcottin Pikku naisia. Kirjassa kuvattu perhe oli juuri sellainen, jossa olisin lapsena halunnut elää ja kokenut oloni turvalliseksi. Kirja on hyvin kannustava, mutta ei liian utopistinen, sillä kaikki ei aina käänny hyväksi. Lisäksi eräs kirjan päähenkilöistä, Jo, oli sellainen johon samastuin todella paljon, sillä harrastin jo hyvin pienenä kirjoittamista ja minuun loi uskoa se, että Jo lopulta sai tekstejään julkaistuiksi. Lisäksi hänen temperamenttinen asenteensa oli minusta oikein mainiosti kuvattu. Olen lukenut kirjan vanhempanakin uudelleen, ja se on todellinen lohtukirja edelleen tässä maailmassa. Turvasatama. Lisäksi lapsuudessa se ruokki mielikuvitustani ja antoi minulle ne ystävät ja sisarukset joita minulla ei oikeassa elämässä sitten ollutkaan. Kaiken kaikkiaan täysin turhaan hieman Montgomeryn Annojen ja Runotyttöjen varjoon jäänyt vanha kunnon tyttökirja :)"

Pauliina:
"Luin yläasteella Hiroshiman kukat -nimiset kirjan, vaikka juoni onkin jäänyt unohduksiin, kirjan tunnelma ja tapahtumien kuvaus eivät… Vieläkin kun jossain puhutaan Hiroshiman tapahtumista, tuntuu kuin joku paikanpäältä olisi kertonut minulle miltä siellä tuntui."

tilda:
"Varmastikin se on Michael Enden Tarina vailla loppua. Ainakin muistaakseni se oli ensimmäinen kirja, jonka päähenkilöön todella koin samaistuvani. Tyttökirjoista en löytänyt samaistuksen kohteita, mutta Bastian Baltasar Buxin tavoin minäkin olin syrjäänvetäytyvä, melko “epäsuosittu”, ja mielikuvitusmaailmoissa viihtyvä lapsi. Se että olimme eri sukupuolta, ei estänyt samaistumista.
Bastianhan ei ole mikään perinteinen sankarihahmo, hänessä ei ainakaan päältä päin katsottuna ollut mitään rohkeaa tai merkille pantavaa. (Ellei sitten kiusaamiseen “yllyttävää”.) Kuitenkin hän osoittautui kirjassa henkilöksi, jolla oli tärkeä tehtävä, ja joka samalla oppi huomaamaan että merkityksellinen voi olla omana itsenäänkin. Pähkinänkuoressa: Ei tarvitse muuttua kadehdituksi, kaikkivoipaiseksi, komeimmaksi ja parhaaksi kaikessa voidakseen olla arvokas, ainakin jossain ja joillekin. (Ainakin tämä oli mielestäni yksi kirjan teemoista, joita siinä kyllä riittää paljon muitakin!)
(Olin muuten erittäin pettynyt kirjasta tehtyyn elokuvaan: Siinä Bastiania näyttelevä poika ei todellakaan vastannut kirjan poikaa ulkomuodoltaan, mikä oli ainakin omasta mielestäni tärkeä osa Bastiania, koska liittyi hänen asemaansa muiden lasten keskuudessa. Eikä se ole mitään pinnallisuutta, koska tiedän kokemuksesta, että pulleus/lihavuus lapsena voi vaikuttaa erittäinkin paljon muitten lasten kanssa olemiseen ja sitä kautta myös omaan minäkuvaan. Muutenkin on huijausta laittaa kirjan henkilöitä näyttelemään aivan eri näköiset ihmiset, kuin kirjassa on kuvattu, jos ulkonäköseikkoja ei ole kuvattu tulkinnanvaraisiksi, ja ne vaikuttavat itse tarinaan… Siispä vaikka elokuva muuten olikin hyvin tehty, oli tuo epäkohta minusta epäreilu aitoa Bastiania kohtaan ja pilasi siksi suuren osan lopustakin elokuvasta.)
Toki muutoksellakin oli kirjassa tärkeä osansa. Sankariksi ja tärkeään asemaan noustuaan Bastianilla nousi ikään kuin kusi hattuun – lienee usein nähty reaktio äkkisuosioon päässeiltä. Loppuratkaisun perusteella hän kuitenkin taisi lopulta löytää oman itsensä ja saada seikkailunsa avulla itsevarmuutta tuoda itseään esiin sellaisena kuin on.
Itse tosin sisäistin kirjan sisältämän viisauden kunnolla vasta aikuisiällä. Kenties se, että löysin tämän kirjan juuri ennen teini-ikää, katkaisi kirjan monilta viisauksilta siivet muutamaksi vuodeksi. Teini-iässä ei juuri jonkun pikkupojan fantasiaseikkailut välttämättä auta oman itsensä kanssa sinuiksi tulemisessa niin hyvin kuin 11-vuotiaana. Siinä vaiheessa kun alkaa jo ne sukupuolierotkin merkitsemään jotain.
Mutta aikuisena tämä kirja taas jo kolahtaa. Kirjan parhaimpia puolia onkin juuri se, ettei se tunnu lapselliselta vaikka ikää itselle olisi jo kertynytkin. Nyt ehkä luen sitä vähän eri näkökulmasta, tällä kertaa samaistuen Bastianin avulla omaan itseeni lapsena ja ajatellen/muistellen sen ikäistä itseäni hellyydellä. Ja ennen kaikkea ihan vaan nauttien hienosta ja taidokkaasti kirjoitetusta tarinasta :)"

Minna Leijonanmielinen:
"Opin lukemaan varhain. Koulun aloitettuani suorastaan ahmin kirjoja, vaikken ollut siihen kotoa sen kummempaa mallia saanutkaan. Kotona meillä oli tasan kolme kirjaa lapsille (jotka osaan vieläkin kannesta kanteen ulkoa, joten kyllä mulle sentäs luettiin…)
Ensimmäinen elämys oli kyläkoulun kirjasto, jonne pääsi “lainastoon” kerran viikossa. Mukaan tarttui ainakin Hipsuhiiren seikkailuja.
Tokalla luokalla muutimme. Isä vei minut kunnankirjastoon, jossa olin ihmetyksestä mykkänä: kirjoja koko iso huone täynnä!
Sieltä kirjastosta löysin myös lempikirjani, Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamielen. Muistan, kuinka kerroin innoissani uudelle opettajalleni, että olin lukenut sen kolme kertaa kesän aikana läpi: )
Elämä kuljettaa… Nykyinen perheeni on kaksikielinen. Perheemme kirjahyllystä löytyy tuo sama Leijonamieli sekä suomeksi että alkuperäiskielellä ruotsiksi. Molemmille pojilleni olen lukenut sen molemmilla kielillä. Ja edelleen – muistan sen lapsuuden lukukokemuksen tunnelman joka kerta kirjaan koskiessani… Elämys!"

Voittajille on lähetetty sähköpostit. Kiitos kaikille osallistujille!

Päivitys 15 minuuttia postauksen kirjoittamisen jälkeen: Härre gud! Lopetin kisan täsmälleen vuorokautta liian aikaisin. Olen todella pahoillani! Tätä ei voi puolustella muulla kuin sillä, että kesäloma ei tule tuntiakaan liian aikaisin. Hyvitykseksi palkitsen yhden tämän viimeisen vuorokauden aikana vastanneista jollakin toisella kirjalla. Ja tämä voittaja julkistuu siis huomenna.

Päivitys 28. heinäkuuta: Se ylimääräinen voittaja on itseoikeutetusti Sara:

"No voihan Mari, mitä teit! En ole vieläkään saanut tuota Franzénin kirjaa kirjastosta, kun silloin keväällä ilmoittauduin varausjonoon luettuani suosittelusi. No saan kai syyttää itseäni, kun jätin näin viimetippaan vastaukseni.
Palatakseni aiheeseen, niin lapsuudessani vaikuttaneet kirjat ovat tietenkin tyttökirjat. Olen lukenut niitä satoja - klassikoista erilaisiin tyttökirjasarjoihin. Pikku naisia jatko-osineen sekä Alcottin muita tyttökirjoja, Montgomeryn Anna- ja Runotyttö-sarjat, Merri Vikin Lotta-kirjat, Neiti Etsivät ja Dana-tytöt, Ursula- ja Helena-sarjat, Polvan Tiina-kirjat, Anni Swanin kirjat, Mary Marckin tyttökirjat, Räsäsen Juoniemi-sarja, Gulla-kirjat jne. jne. Lista on loputon ja se jatkuu nyt aikuisiällä, koska olen palannut niihin takaisin ja löytänyt myös uusia helmiä.
Ja matkani jatkuu edelleen niiden parissa… Tyttökirjoista on tullut sydämeni asia ja elämäntehtäväni! Blogissani kirjoittelen niistä, etsin ja kerään niitä sekä itselleni että muille. Perustin tänä vuonna oman Tyttökirjaklassikot-verkkokaupan, joka on pieni kirjakauppani – unelmani, joka on toteutunut. Mutta se ei ole vielä kaikki! Kuten sanoin matkani jatkuu ja seuraava unelmani onkin oman kirjan kirjoittaminen! Mutta siitä ei tule tyttökirjaa… vaan ehkä siinä selviää minulle lopulta, mikä on ollut tyttökirjallisuuden vaikutus elämääni, maailmankuvaani, identiteettini, miten minusta tuli minä ja mikä parasta, ehkä se valaisee muitakin tyttökirjojen ystäviä!"

Sara saa palkinnoksi Anna Kortelaisen Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina -pokkarin. Toivottavasti se lievittää mokani aiheuttamaa tuskaa.

Kiitos vielä kerran kaikille osallistujille!

Joistakin kirjoista haluaisi kovasti pitää enemmän kuin pystyy. Niin kuin nyt 41-vuotiaan Julia Kellyn esikoisromaanista Toisella silmällä.

Julia Kelly: Toisella silmällä. Karisto, 2010. 233 sivua.

Toisella silmällä kertoo Lucystä, joka kasvaa aikuiseksi akateemisessa dubliniläisperheessä ja  on parantumaton alisuorittaja. Lucy ajelehtii jokseenkin tahdottomasti tilanteesta toiseen eikä oikein innostu mistään työntekoon edes etäisesti viittaavasta. Hän tavoittelee turhaan hyväksyntää isältään, tuomitsevalta ja päämäärätietoiselta professorilta.

Aiheensa vuoksi kirja toi etäisesti mieleeni kevään kohukit, Julkeat ja Punaisen mekon. Toisin kuin suomalaiset verrokkinsa, Toisella silmällä on onneksi täynnä elävää kieltä.

Itse asiassa tekstissä on panoksia vähän liikaakin, ihan kuin Kelly olisi halunnut ympätä mukaan jokaisen ikinä keksimänsä kuvan. Parhaimmillaan hän onnistuu (suokaa anteeksi ajatusviivojen törkeä ylikäyttö):

"Selväjärkisiä, järjestelmällisiä ihmisiä, jotka kirjoittivat matkatavaroihin nimilappuja ja särkyvää-varoituksia ja joilla oli suunnitelmia ja säästöjä – ja minä. Käperryin nurkkaani kuin mikäkin kassialma – kuin Richard Scarryn luonnokseen eksynyt yksityiskohta."

Kelly osaa myös näyttää ihmiset ja ympäristöt niin kuin tässä juuri kuolleen mummonsa:

"Matkaherätyskello tikitti yöpöydällä; Raamatun välistä pisti esiin Valittujen Palojen kirjanmerkki. Sängyn alla odottivat syvänsiniset kengät, jotka olivat sivuilta armeliaasti vaivaisenluun muotoiset. Kumpaankin oli työnnetty Schollin pohjallinen. Ikkunasta lankesi auringonsäde mummin pään yläpuolella riippuvaan Jeesus-tauluun."

Jotenkin Toisella silmällä jätti minut ulkopuoliseksi. Ehkä vaikutelma johtuu siitä, että Lucy on ääriviivoiltaan jotenkin epäselvä, mikä on varmaan ihan tietoinen ratkaisu. Lucy ei koko näe kunnolla laiskan silmänsä takia, ja koko hänen nuoruutensa määrittyy pitkälti siitä, että hän yrittää peittää vammaansa. Arvaatte varmaan, mitä käänteessä tapahtuu.

Koska olin muuten taas tapani mukaan jättänyt kirjan suojapaperit töihin, hämmästyin kun luin takakannesta, että Lucyn sisarukset "tunnetaan lahjakkuudestaan". En ollut ymmärtänyt sitä kirjasta ollenkaan. En myöskään ihan ymmärtänyt, mitä ne valokuvat siellä tekstin joukossa tekivät. Jos joku tietää, kertokoon.

Suositus: Hänelle, joka muistaa nuoruusvuotensa liiankin hyvin.

Minäkin matkustan tänään töiden jälkeen vanhaan kotikaupunkiini Poriin, jossa on menossa vuoden vilkkain viikko. Pori Jazzin lisäksi kaupunkia elävöittää SuomiAreena. Tarjolla on myös muutama kirjakeskustelu.

Kirjastossa puhutaan kello 11 kriiseistä: Tietokirja.fi-tapahtumassa talouskriisien syistä ja seurauksista puhuvat Timo Harakka ja Seppo Lindblom Suomen tietokirjailijoiden yhdstyksen toiminnanjohtajan Jukka-Pekka Pietiäisen johdolla. Kello 13 dekkaristit Matti Rönkä ja Marko Kilpi sekä Oliviaankin kirjoittava vapaa toimittaja Soila Ojanen juttelevat rikoksista.

Melkein samaan aikaan toisaalla eli Puuvillan puistossa 12.20 jauhetaan musiikkikirjoista. Mukana ovat muun muassa muusikot Tuomari Nurmio ja Esa Kuloniemi, ja samassa yhteydessä julkistetaan Moanin' at midnight – Howlin' Wolfin elämä -kirja.

Itse yritän ehtiä ainakin tuohon rikoskeskusteluun. Pääsen nimittäin Taiteiden yönä elokuun lopussa haastattelemaan neljää valitsemaani kirjailijaa Akateemisen kirjakaupan ikkunassa, ja olisi hyvä saada vähän mallia.

Koska tämä postaus tuntuu menevän ihan matkailumainokseksi, suosittelen vielä baaria: ravintola Kirjakaupassa ei nimestään huolimatta ole kirjoja, mutta muuten siellä on mukavaa. Nimi tulee siitä, että rakennuksessa sijaitsi lapsuudessani Vuorelan kirjakauppa. Muistan ostaneeni sieltä lähinnä hajukumeja.

Porin parasta ruokaa taitaa yhä saada ravintola Buccosta. Sen omistaja ja kokkimestari Jani Lehtinen taas julkaisee lokakuussa EnergyCuisine-keittokirjan yhdessä teksasilaisravintoloitsijaystävänsä David Deniksen kanssa.

Kuten huomaatte, voisin puhua Porista loputtomiin kaikenlaisilla tekosyillä. En selvästikään käy siellä tarpeeksi usein.